Vesiputouksia, banaaniviljelmiä ja kahvipensaita

Nyt ollaan kaksi päivää huristeltu mopolla täällä Etelä-Laosissa ja on ollut kyllä huisin kivaa. Alkuunsa mää suhtauduin vaisusti tähän Simon ajeluintoon, mutta on se kyllä vaan hauskaa. Eilen lähdettiin jo aikaisin liikkeelle ja käytiin katsastamassa useita hienoja vesiputouksia. Korkein putous oli 120 metriä. Toinen pienempi putous oli myös kiva, koska siellä ei ollut ketään muita, ja Simo kävi pienellä lautalla viilentäytymässä putousten alla. Kuumuus oli kyllä uskomatonta, mopolla huristellessa ilmavirta viilentää mukavasti, mutta hiki nousee otsalle heti, kun vauhti vähän hiljenee.Tästä Paksen läheltä alkaa Bolaven Plateaun alue, jolla me pääasiassa ajeltiin. Alue on tunnettu juurikin vesiputouksistaan, hedelmäviljelmistään ja kahvista. Alueen kahvipensaat on kuulemma maailman parhaiden joukossa, ja hyvälle kahvi täällä kyllä maistuu. Ilmeisesti papuset oli juuri kerätty pensaista, sillä lähes joka talon pihalla oli pressuja, joille oli levitetty papuja kuivumaan tai paahtumaan tai mitä niille sitten ikinä tehdäänkään. Maisemat oli muutenkin tosi hienoja, liikennettä oli vähäisesti ja kylistä ihmiset aina vilkutteli iloisesti. Kyetään jo sanomaan hei ja kiitos, joten osattiin huudella muutakin kuin hellota. Simo myös väisteli taitavasti lehmiä, vesipuhveleita, kanoja, possuja ja muita pieniä ja suurempia menijöitä.

Iltapäivällä päästiin perille Tat Lon kylään, jonne asetuttiin yöksi. Ensin käytiin katsomassa ökymajapaikkaa, jossa oli hienoja bungaloweja, mutta palattiin sitten kuitenkin enemmän omaa tasoamme vastaavaan vähän rähjäisempään, mutta oikein viihtyisään guesthouseen. Parvekkeelta oli hienot näkymät vesiputouksille, ja yöllä pauhu kuului lujaa sisälle asti. Yllättävän vähän sielläkin oli muita turisteja. Me ei oikein tiedetä, että milloin täällä on varsinainen sesonki, mutta ehkä täällä Laosissa on muutenkin vielä verrattain vähän turismia. Ranskalaisia tuntuu olevan aika paljon, mikä johtuu varmaan siirtomaahistoriasta. Illalla maistettiin myös Laosin ylpeyttä lao-laoa, eli riisiviskiä. Oli se ihan mielenkiintoisen makuista, mutta ei ehkä kuitenkaan sisällytetä sitä päivittäiseen nestetankkaukseen. Onneksi meidän huoneessa oli moskiittoverkko, sillä se toivon mukaan piti myös katossa vilistäneet gekot poissa sängystä. Mulla kyllä yhtenä yönä Paksessa oli jotain houreita, että valkoisella lakanalla mun naaman vieressä olisi ollut joku lisko, mutta aamulla kuittasin sen painajaiseksi. Ei se sitten ilmeisesti välttämättä ollut painajainen...

Aamulla kahdeksalta lähdettiin reippaasti paikallisen oppaan johdolla patikoimaan viidakkoon ja lähikyliin. Ihan hyvää teki pieni liikunta mopossa istuskelun jälkeen, mutta kyllä tuo kuumuus vaan uuvuttaa aika lailla. Se setä väitti, että neljässä tunnissa käveltiin vaan viitisen kilsaa, mutta tuntui, että oltais kirmattu puolen Laosin läpi. Alkuunsa mää oli ihan paniikissa, koska mentiin kunnon pöheikössä ja mulla oli vaan remmisandaalit jalassa, mutta yksikään tappajakäärme ei onneksi nappaissut meitä. Opas-setä oli oikein sympaattinen, ja taukopaikalla se kaivoi taskustaan ryppyisiä sanalistoja, joista sitten yhdessä opeteltiin englantia. Sillä oli muun muassa terveysaiheisia sanastoja, ja oli jotenkin epätodellisen tuntuista istua pikkukylässä keskellä Laosia kanojen kanssa ja opettaa harmaahapsiselle sedälle, kuinka lausutaan latex condom.

Pikkukylät oli mielenkiintoisia, niissäkin talot oli rakennettu tolppien päälle ja eläimet kirmaili pihamaalla vapaana. Ilmeisesti me oltiin niihin kyliin jo vähän liian eksoottisen näköisiä, sillä pikkulapset ei enää juossut iloisesti perään vilkuttamaan, vaan pillahti pikemminkin itkuun meidät nähdessään... Saatiin myös maistaa suoraan puusta poimittuja banaaneja, ihan banaanille maistui! Tuolla metsiköissä opas kyllä oli ihan tarpeen, sillä Laosiin on pudotettu eniten räjähteitä maailmassa, ja juurikin tuolla Bolaven Plateaun alueella niitä on edelleen eniten lojumassa.

Iltapäivällä ajeltiin 80 kilsaa takaisin tänne Pakseen, ja nyt ollaan vaan hengailtu ja huomenna lähdetään vieläkin etelämmäs Si Phan Donille, Mekongin saarille. Siellä ei ilmeisesti juurikaan nettiyhteyksiä ole, joten ei huolta, vaikkei meistä noin neljään-viiteen päivään mitään kuuluisikaan!