Ruokaa ja pyöräilyä Indokiinassa

Nyt ollaan kaksi päivää ihmetelty Huen ihmeitä. Hanoista olikin tänne melkoinen matka, noin tuhat kilsaa. Nyt voidaan ottaa vähän rennommin, kun päästiin pois suurkaupungin pölyistä ja kohti lämpimämpiä alueita. Ihan jännää isoissa kaupungeissa on käydä, mutta vähän pienemmissä paikoissa on lystimpää ihmetellä. Ei tää Huekaan toisaalta meidän mittapuulla mikään pikkukylä ole, koska on täällä kai noin 300 000 asukasta. Aamulla lepäiltiin hetki täällä majapaikassa ja sitten lähdettiin tutkimaan paikkoja. Suunnattiin joen toiselle puolelle käymään Citadelin alueella, jolla oli ennen Vietnamin entinen pääkaupunki ja hallintoalue. Monenlaista rakennusta siellä oli ja törmättiin myös japanilaiseen huonetoveriimme Hanoista. Maailma on siis pieni ja aika samoja reittejä täällä taitaa monet matkaajat kulkea. Ilma muuttui kyllä tuhannen kilsan myötä lämpimämmäksi ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Naamat on siis jo punaisena. Katujen yli hivuttautuminenkin sujuu jo mallikkaasti ilman suojateitä ja valoja, Hanoissa meinasi alkuunsa paniikki iskeä keskellä katua, kun joka suunnasta suihki mopoja ja autoja. Hyvin ne kuitenkin väistää, kun etenee hitaasti ja ei säntäile. Täälläkin on joka kulmassa mopokyydin ja polkypyörätaksin tarjoajia, jotka naureskelee meille, kun vaan kävellään.

Illalla oli huippuelämys, kun syötiin itsemme nurin. Ruoka on niin hyvää, että lautasen tyhjeneminen melkein itkettää. Simo tilasi kaikkia paikallisia erikoisuuksia, kuten banaanin lehtiin käärittyä jotain ja riisipaperiin käärittäviä juttuja. Kuvaukset on vähän epämääräisiä, kun ei me aina tiedetä, mitä me syödään, mutta hyvää oli joka tapauksessa. Mää puolestaan kyllästän itseäni kasviksilla ja valkosipulilla eri muodoissa. Eihän sitä tiedä, jos valkosipuli vaikka pitäisi samalla malariahyttyset ja muut parasiitit loitolla. Niin joo, eka hyttynenkin nähtiin!

Tämä meidän huone on muuten ok, mutta ilmeisesti läpeensä homeessa. Ilma on tunkkainen ja haisee pahalle ja aamulla ei oikein meinannut henki kulkea. Onneksi ei siis olla kuin kaksi yötä täällä. Tänään vuokrattiin pyörät ja lähdettiin niillä tutkimaan maaseutua. Meillä ei ollut kunnon karttaa, joten seurailtiin joenvarsiteitä ja maisemat oli kyllä mahtavia. Riisipeltoja ja banaanipuita ja kyliä ja tädit pesi pyykkiä joessa. Kaikki huuteli pihoistaan hellota ja lapsukaiset kirmaili perässä. Yksi poikalauma huuteli hellota ja fuck youta vuorotellen ja hihitteli päälle. Ilmeisesti kirosanojen käyttö on siis yhtä jännittävää ja hauskaa kaikkialla maailmassa. Käyttäydyttiin kuitenkin tosi aikuismaisesti, eikä huudettu mitään törkeyksiä takasin... Jatkuvaan hellon huuteluunkin muuten ehtii kummasti kyllästyä neljässä tunnissa.

Pikkuteillä kohdattiin monenlaisia eläimiä, joista jännin oli ehkä lauma sarvipäisiä vesipuhveleita, jotka kulki tiellä vapaana. Mää olin halvaantua kauhusta, kun ohitettiin lauma muutaman metrin päästä ja yksi sarvipää ottikin suunnan tien yli suoraan meitä kohti. Kauhuani ei helpottanut se, että mulla oli päällä kirkuvan punainen takki. No ei se sitten kuitenkaan syönyt meitä välipalaksi, mutta kyllä Simoakin pelotti! Nähtiin myös riisipellon vieressä tiellä käärmeen raato, eikä käy kateeksi riisipelloilla työskenteleviä ihmisiä, jotka kahlaa siellä mudassa paljain jaloin. Tarkoituksena meillä oli palata samaa reittiä takaisin, mutta vähän ajeltiin harhaan, lopulta kuitenkin päästiin takaisin kaupunkiin. Pyöräily on kyllä tosi kivaa ja siinä näkee mukavasti paikkoja.

Täällä Huen lähialueella käytiin sodan aikana vissiin kiivaita taisteluita, ja taistelukentille järjestetään retkiä, mutta eipä ne niin kauheasti meitä kiinnosta, kun ei oo yksityiskohtainen sotahistoria hallussa ja lähinnä siellä vaan viidakkoa näkyy. Muuten täällä ei enää juurikaan mitään sotaan viittaavaa näy, mutta teiltä ei hirveästi innosta poiketa metsikköihin, sillä kai siellä vielä kaikenlaista räjähtämätöntä saattaa olla.

Pyörien palautuksen jälkeen käytiin syömässä ja nyt ollaan hengailemassa hotellilla. Illemmalla lähdetään varmaan vielä hieman kävelemään ja etsimään Simolle lisää täytettä massukkaan. Vietnamin palomuuri on muuten estänyt meidän ja paikallisten ihmisten pääsyn suoraan tänne blogiin, joten Simo tuli tänne jotain eri reittiä. Onhan nää meidän kirjoitukset niin arveluttavia, että sensuurin on pakko iskeä!